Analytiikallako selkeyttä vinhasti muuttuvaan maailmaan

SASsin syksyinen analytiikkaseminaari pidettiin kliseenomaisesti sanoen ikuisessa kaupungissa Roomassa. Totisesti, Rooman keskustassa rauhassa kulkien, vaikkapa Forum Romanumilla, mielikuvitus helposti ottaa hevosvankkurit alleen ja on helppo siirtyä ajassa 2000 vuotta taaksepäin ja kuvitella mitä samalla alueella sinä aikana käyskennelleet ihmiset ovat mahtaneet ajatella, mikä oli hyvin, mikä huolestutti ja mitä illalla syötiin ja juotiin. Siitä ’ikuisuudesta’ saa tarttumapintaa kun ajattelee nopeasti muuttuvaa maailmaamme jonka tapahtumien vauhti tuntuu vain kasvavan ja sen tuntuvan yhä kaoottisemmalta ja hallitsemattomammalta.

forumromanum

Näillä kaduilla on kävelty jo pitkään

Fast forward tähän päivään ja saapuminen Rooman ulkoilmamuseosta kaupungin kehätien varrella olevaan pohjoisamerikkalaiseen Marriott -ketjun hotelliin. 601 huoneinen kolossi palvelee hyvin tämänkokoista seminaaria, johon odotettiin 900 vierasta. Pohjois-Amerikkalaiseen tyyliin kaikki on isoa ja kiiltävää. Saavuin seminaariin sunnuntai-iltana hyvissä ajoin, jolloin tunne oli kuin olisi astunut maailmanlopunjälkeiseen zombiemaailmaan; valtavat, äänettömät tilat eikä juuri ketään missään. Kontrasti seuraavaan iltaan oli valtava, kun eripuolilta maailmaa saapuvat vieraat raahasivat matkalaukkujaan, jonottivat vastaanottotiskeille ja näpyttelivät päätelaitteitaan.

wp_20161107_17_48_33_pro

Nyt jo ihmisiä, ei zombeja

Maanantaina iltapäivänä oli ohjelmassa SAS partnerforum, jossa nimensä mukaisesti käsiteltiin asioita partneruuteen liittyen. Muutoksen tuulet ohjaavat sitäkin paattia esim. pilvipalvelu/SaaS/maailmoiden asettaessa uusia paradigmoja ja muuttuvia tarpeita ja palveluita. Asiasta kiinnostuneet voivat tutustua lähemmin aiheeseen:https://www.sas.com/content/dam/SAS/en_us/doc/partners/sas-partner-program-guide-107920.pdf. Puheenvuoroissa milteinpä säännönmukaisesti viitattiin juuri käsilläolevaan globaaliin aiheeseen huumorin keinoin: Yhdysvaltain presidentinvaalit esitysten toki kattaessa SASsin painopistealueita ja näkymiä tuleville vuosille.

 

Tiistaina sitten päästiin itse aiheeseen ja tilaisuus alkoi tuttuun tapaan kaikille yhteisellä tilaisuudella sisältäen keynotepuheenvuoroja. Seminaarin juontajana toimi mm. BBC:n The Weakest Link -ohjelmasta tuttu Jon Briggs. Brittiläinen kuiva, älyllinen huumori, aksentti ja tapa esittää asioita tietynlaisessa valossa jaksaa ilahduttaa allekirjoittanutta. SASsin edustajat kävivät läpi puheenvuoroissaan seminaarin teemaa, muuttuvaa maailmaa ja SAS -teknologioiden asemoitumista siihen varsin mielenkiintoisesti. Tässä Randy Guardin puheenvuoro SAS Global Forumilta 2016 samoin teemoin:http://sasgf16.v.sas.com/detail/video/4853149755001/randy-guard-interview

wp_20161108_09_18_32_pro

SAS Viyaa hehkutetaan

Sen jälkeen lavalle päästettiin Jim Zemlin, johtaja The Linux Foundationista. Siis mitä ihmettä, SAS ja open source? Tähän on todella tultu, ja Zemlinin mielestä SAS vieläpä hoitaa open source leiviskäänsä varsin mallikkaasti. Mielenkiintoinen puheenvuoro open source maailman oleellisuudesta ja ymmärtämisestä kaikille organisaatioille. On helppo ennustaa ilman suurempaa analytiikkaa että tämän aihepiirin merkittävyys on selkeässä kasvussa ja vasta saamassa vauhtia. Mieltä lämmitti ja huvitti ylistävä läppä Linus Torvaldsin ja Jimin tyttären tärkeydestä ja rooleista.

wp_20161108_09_54_04_pro

Kaikkien nörttien superhero

Tämän jälkeen lavalle päästettiin helposti yhdenmukaisesti pukeutuvan osallistujajoukon seasta erottuva David Shing, ’Digital Prophet’. Harmaan monotonista sisälukua tylsistä kalvoista ei liene ollut odotettavissa. ’Shingy’ antoikin sitten palaa sellaisella vauhdilla, että koko oman fokuksensa sai kohdentaa lavalle jotta perässä pysyi, eikä välttämättä sekään riittänyt. Digitaalista saarnaa tuli verbaalisesti ja visuaalisesti tasaisella strobosykkeellä ja lopuksi vielä muistilistaa ’to take away’ jota en edes kerinnyt kirjoitella kun sulattelin kuulemaani ja näkemääni ja puolihämäläiset aivot olivat vielä analyisomassa edellisiä väittämiä ja efektejä. Mitähän olisivat 2000 vuotta sitten eläneet roomalaiset tästä ajatelleet…

wp_20161108_10_56_23_pro

Rock’n roll show

Tämän jälkeen alkoivat eri aihepiirien mukaiset luennot, joista itse poimiskelin ’Customer Analytics Journey’ ja ’Academia for Business Modernization’ aihealueista kiinnostavimpia esityksiä. Toivottavasti esitykset tulevat myös julkiseen jakeluun, joskin usein on niin että paljon esityksestä muodostuu esittäjän karismasta, tarinasta ja sivulauseista joita ei sitten välttämättä itse typistetystä esitysmateriaalista ilmene. Mainittakoon tuosta iltapäivästä esitykset Moskovan pankin (Bank of Moscow) realtime tarjouksenantoprosessin toteutuksesta ja Italialaisen teleoperaattori Timin ’customer experience’ -seurannan toteutuksesta ja tulkinnoista. Ja on pakko myös mainita Furio Camillon esitys datan käyttöön ja valintaan liittyvistä menetelmistä ja siitä miten vähän itse asiasta tietää. Tiistai-iltana oli tuttuun tapaan networking -tilaisuus, joskin eri maiden osallistujat olivat maantieteellisen tai muun yhteisen nimittäjän mukaisin kokoonpanoin verkostoitumassa ympäri Roomaa. Itse osallistuin Nordic -henkiseen iltaohjelmaan joka vietettiin Rooman keskustan liepeillä olevassa viehättävässä ravintolassa mukavassa ja lämminhenkisessä tunnelmassa.

 

Keskiviikkona oli uusi päivä ja millainen se olikaan! Herättyäni laitoin television päälle eikä ollut epäselvyyttä mistä aiheesta tultaisiin keskustelemaan vielä pitkään eikä pelkästään sinä päivänä. Eipä ollut gallupinformaatiosta nytkään mitään älyllistä hyötyä. Eivätkä olleet seminaarin analyyttiset ihmiset sittenkään taitaneet varautua sellaiseen tulokseen. Läpänheitto vaaliteemalla jatkui, mutta saattaisinpa sanoa että pilke silmäkulmissa oli muuttanut muotoaan. Jon Briggs vyörytti tilannetta kuulijoille herkullisin sanakääntein, ei ole vaikea arvata että teemoja olivat analytiikan lisäksi mm. Trump ja Brexit. Briggs tuurasi myös yhden keynote esityksen mallikkaasti Rasmus Ankersenin ollessa estynyt saapumasta paikalle.

 

Iltapäivällä jatkuivat teemojen mukaiset istunnot, joissa itse vaikeiden päätösten seurauksena kuuntelin lähinnä teemaa ’Reinventing Marketing’. Sieltä voisi mainita mm. Lufthansan markkinointiin liittyvä esitys jossa esitettiin keinoja joilla ei-halpalentoyhtiö imuroi asiakkaita todella haasteellisessa markkinassa.

wp_20161109_11_38_20_pro

Hotellista avautuma trooppissävytteinen maisema

Kotimatkalla Frecciarossalla takaisin Firenzeen oli lupa pitää hieman silmiä kiinni ja miettiä miten täysosuma oma ammatinvalinta onkaan ollut, sen verran seminaari oli stimuloinut omia ajatuksia. Miten nopeasti kaikki muuttuu ja miten monin tavoin analytiikalla asioita voidaan edistää. Tai ainakin yrittää … Toisaalta myös miten vaikeaa ja jopa mahdotonta edistymistä on ennakoida. Ja mitähän 2000:n kuluttua silloinen aikalainen ajattelisi tästä seminaarista, tuoko muka analytiikkaa….

 

 

Taivaan ja maan jumalat työn touhussa

Mennyt viikko jää mieleen, ainakin lyhytaikaiseen talletuskansioon, muutamastakin asiasta. Tiistaina koin elämäni ensimmäisen maanjäristyksen. Laitoin samantien asiasta Facebookpostauksen: ” Makailin rauhassa lukemassa lehteä kun havahduin ajatukseen että nyt pyykkikoneen linkous on kyllä lähtenyt lapasesta. Tosin en muista laittaneeni konetta päälle. Sitten ajattelin että naapurihuoneessa tytär on alkanut kaatamaan kaappeja ties mistä syystä. Sitten ajattelin että ei hemm,etti, koko talohan tärisee. Netistä löytyikin vartin päästä tietoa että episentri oli ihan lähikylässä.”  Ja hetihän siitä lehtijuttukin löytyi: http://www.lanazione.it/cronaca/terremoto-scossa-1.2625176

Seuraavana iltana oli todella erikoinen ukonilma; salamia näkyi taivaalla sellainen määrä, että ikään kuin valaistus olisi laitettu päälle, siis salamointia sarjatulella. Kummallista oli myös se, että juurikaan jyrinää ei kuulunut, vain satunnaista murahtelua. Vettä tuli sitten siihen malliin, että olin tyytyväinen että olin päättänyt jättää illan serie A -pelin väliin. Artemio Franchilla olikin Fiorentina-Crotone peli 50 minuuttia seisahduksessa sateen takia. Kivempi oli katsella pelejä nojatuolissa sateen piiskatessa Toscanaa.

wp_20161029_11_53_38_pro

Kotinurkilla syksyn värejä rypälepellolla

Lapset hieman säikähtivät maan järähtelyä ja ajatus seuraavan yön viettämisestä ulkona trampoliinissa kävi mielessä. Lämpötilan puolesta se olisi käynytkin. Lisäksi tiedusteltiin voisiko ukkosmyrskyllä ja maanjärisemisellä olla yhteyttä. Tylsän faktinen kun olen, totesin että näiltä luonnonilmiöiltä ei syy-seuraussuhdetta löydy. Olen usein väärässä ja tässäkin olisi mielenkiintoista olla totaalisen pielessä. Vuorotellen ärisee alakerran väki ja siihen vastakiroukset sanellaan yläkerrasta. Mieleen tuli tämä: http://suomestapois.com/kun-taivahan-jumalat-suuttuvat-mista-nyt-taas/

wp_20161029_16_22_33_pro

Koulukaverin synttärikemut taivaan alla puistossa Firenzessä

Siitä eteenpäin olemme sitten lukeneet mediasta maanjäristysuutisia ihan jokainen päivä. Kyllähän täälläpäin normaalistikin pientä kuhinaa maan alla on jatkuvasti, mutta nyt tämä aktiivisuus on aika yllättävää. Kuolonuhreja ei ole tullut, taloja on toisaalta mennyt päreiksi, viimeksi Norciassa kirkko. Seuraamme tilannetta.

wp_20161030_11_50_25_pro

Näkymä laaksoon nonnalan läheltä

Sään puolestakin viikko jäi mieleen, lähinnä viikonloppu. Oliivinkeräyskausi on lopuillaan, tässä havaintoja viime vuodelta: http://suomestapois.com/oljyisia-marjoja-hotkimassa/, mutta kovin syksyiseksi, saati talviseksi, ei ole sää kääntynyt. Viikonloppuna Firenzessä mitattiin 24 astetta ja täällä kukkuloillakin 22. Nonnalassa käytiin kyläilemässä ja saunomassa. Taivaan sinisyys oli kummallisen intensiivinen. Lieneekö tälläkin tekemistä alkuviikon tapahtumien kanssa …

wp_20161030_11_46_47_pro

Monte Amiata odottaa lumipeitettä. Ei tipu näillä lämpötiloilla.

wp_20161029_18_29_26_pro

Col Dorciasta saa juomia aikuiseen makuun loistavalla hintalaatusuhteella

Skatta ja Monte Sole

 

Arki ja työ saa mukavasti vaihtelua kun välillä vaihtaa maisemaa. Matkustelu tutuillekin kulmille tuntuu semieksoottiselta kun se tapahtuu tarpeeksi harvoin. Tällä kertaa minulla oli mahdollisuus viettää viisi päivää Helsingissä työn ja vapaa-ajankin merkeissä. Ja kylläpä oli mukava taas nähdä kollegoita ja ystäviä. Asuinpaikaksi valitsin Skattalla sijaitsevan huoneistohotellin, jossa olikin oiva hintalaatusijaintisuhde. Katselin huvikseni millä hinnalla olisi lähtenyt jakamistalousasunto mutta hinnat olivat käytännössä samoja kuin huoneistohotellien, ellei enemmänkin.

20161016_180030_resized

Paraatipaikalla on mukava polskia

Sitkeä korkeapaine majaili myös Suomessa ja tähän aikaan vuodesta se tarkoitti kylmää ja harmaata säätä. Vuodenaikojen valumisen huomaa hauskasti, kun lennähtää parissa tunnissa noin 20 leveyspiiriä suuntaan tai toiseen. Käppäilin sunnuntaina Akseli-Gallen Kallelan museoon Tarvaspäähän Munkkivuoresta ja syksyinen merellinen ja kallioinen maisema on kyllä ihailemisen arvoinen. Museossa on esillä Caj Bremerin ’Takaisin Karjalaan’ valokuvanäyttely ja sattumoisin taiteilija itse oli kertomassa tarinoita ottamistaan kuvistaan. Kyllä kelpasi kuunnella huumoria hersyviä tilannekuvauksia Karjalan ihmisistä ja paikoista. Olen siellä itsekin käynyt muutamalla sotahistoriareissulla ja ne ovat olleet tajuntaa täyttäviä matkoja; mennyt yltäkylläisyys, omat sukujuuret, nykyinen rappio ja itäisen naapurin kansojen huono tuuri johtajistossaan jaksaa ihmetyttää.

wp_20161016_13_39_54_pro

Mestari itse kertoo otoksistaan

wp_20161016_13_27_26_pro

Karunkomeaa näkymää Tarvaspään nurkilla

Koneella takaisin Frankfurtin kautta Firenzeen; Alppien yli lentäminen jaksaa aina viehättää. Paksun nahkatakin sai heittää nurkkaan odottamaan kylmempiä aikoja. Lintujen laulu ja vihreät lehdet kertoivat syksyn etenemisestä näillä nurkilla. Oliivinpoimimisaika on alkanut ja vasta marraskuussa aletaan pelkäämään jatkuvia sateita ja Atlantilta vyöryviä kylmiä ilmoja.

Kesällä lueskelin tämän: https://www.amazon.co.uk/Italys-Sorrow-Year-War-1944-45/dp/0007176449 ja kun liittoutuneiden ja sakemannien yhteenotto oli erityisen kiivasta näillä Apenniinien alueilla, ajattelin että jotain noista kamalista ajoista muistuttavaa paikkaa olisi mielenkiintoista käydä katselemassa. Jos oli Suomen kohtalo kova ja yksinäinen ison naapurin aggressioiden armoilla, oli täälläkin kyllä dramatiikkaa tarjolla. Ensin Mussolinin johdolla Natsi-Saksan partnerina maailmaa valloittamassa, sitten paketti hajosi ja näillä nurkin oli sekä liittoutuneita, fasisteja, partisaaneja, saksalaisia toisiaan vastaan taistelemassa ja siinä hommassa tuli sitten noin vuoden aikana miljoona vainajaa. Pahasti kärsivät myös siviilit ja erityisesti partisaanien ja saksalaisten vastakkainasettelu aiheutti sen, että jälkimmäiset teloittivat kokonaisten kylien kaikki asukkaat. Tällainen alue on Monte Solen historiallinen puisto: http://www.poggiolomontesole.it/en/il-parco-di-monte-sole/parco-storico/item/89-la-storia-di-monte-sole .

wp_20161022_13_41_39_pro

Keskellä Apenniineja majatalo

wp_20161022_13_28_27_pro

Teletubbimaiseman edessä vähän ikävämpää tarinaa; natsien murhaamien siviilien määrät per kylä

wp_20161022_13_24_23_pro

Joitakuita natsien uhreja

Kävelimme noin kolmen tunnin reitin puistossa, joka kierteli pitkin kukkuloita nousten Monte Solen huipulle laskien sieltä Casaglioon. Maisemat ja mukava keli rentouttivat ja toisenlaisesta maailmasta kertoivat infotaulut, joissa kerrottiin 1944-45 tapahtumista näillä nurkilla. Riitti siinä lapsillekin faktoissa nielemistä. Eipä kai tuo mitään sen kamalampaa ole kuin mitä tänä päivänäkin Syyriassa tapahtuu. Mutta unohdetaanpa hetkiseksi nuo kauheudet, mitäpä niille mahtaa, ja mietitään jotain mukavampaa, vaikka Serie A:n kierrosta jossa Milan yllätti ylivoimaiselta tuntuvan Juventuksen.

 

wp_20161022_13_45_41_pro

Reitilllä kohti Monte Solea

wp_20161022_14_51_47_pro

Cima Monte Sole ja muistomerkki partisaaneilla ja heidän johtajalleen Il Lupolle sekä uhreille.

wp_20161022_14_50_31_pro

Näkymät Monte Solelta etelään

 

Syksy ja uusi koulu

Draama alkaa kun italialaislapsi syntyy. Se on siis geeneissä, sanoi tästä perinnöllisyystiede näin tai noin. Tai sitten se johtuu ilmastosta, ruuasta, historiasta, tavoista. Ehkäpä kaikilla on jotain annettavaa kokonaisuuteen. Kun ajatellaan eri kansakuntien stereotypioita, on jännä myös huomata miten germaaneihin liitetty täsmällisyys ja järjestelmällisyys loistaa täällä poissaolollaan vaikka naapurialueita ovatkin. Mutta minä pidän tästä draamasta, vaikka se aiheuttaa usein tuskastumisentunteita, tuntuu elämä jotenkin värikkäämmältä ja konkreettisemmalta tällä metodilla.

wp_20160923_08_12_36_pro

Koulun ensimmäisen viikko vietettiin työleirillä

Ensimmäinen kouluvuosi vietettiin upeassa vanhassa juuri kunnostetussa linnassa. Katsopa: http://suomestapois.com/kieliummikkona-koulussa-italialaisessa-halinassa-otteluraportti-ensimmaiselta-viikolta/. Sijainti oli optimi, lähellä Firenzeä mutta pahimpien liikenteellisten haasteiden ulottumattomissa. En aio tässä kirjoituksessa käydä jokapäiväistä draamaa itse koulunkäynnistä läpi, josta riittäisi tarpeita useampaan kirjoitukseen, vaan fokus on tiukasti siinä miksi koulu ei tuossa mahtavassa paikassa jatkanut. Vastaankin heti vähemmän dramaattisesti; emme tarkalleen tiedä. Kaikenlaista taustakohinaa oli vuoden aikana havaittavissa ja kesäjuhlissa kuulimme uuden koulun voimamiehen suusta muutamia asiaan vaikuttaneita seikkoja. Mainittakoon niistä, että koulun rahastonhoitaja oli omin päin suunnitellut ja rakennuttanut kouluun uima-altaan jolla oli tarkoitus kerätä tuloja koululle. Kävi sitten kuitenkin ilmi, että tarvittavia lupia ja lahjuksia ei ollut suoritettu, eikä lupia muutenkaan enää myönnettäisi, ties mistä syystä. Allasta ei saisi edes käyttää. Lisäksi lukukausimaksuja oli jäänyt monilta maksamatta eikä niitä ollut viitsitty/muistettu kerätä. Siitä tulikin sitten melkoinen soppa kevätkauden loppumetreillä kun osa oppilaista heitettiin opin ahjosta ulos. Opettajille ei kuulemma ollut varaa maksaa palkkoja ja jotkut jo ryhtyivät keräämään rahaa lisää – vanhemmilta. No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Vanhin pääsi läpi lukioon (’liceo’) käymällä viikon ajan Empolissa testeissä joita kai voi sanoa kuulusteluiksikin. Niissäkin välillä luvattiin että kuulusteluja voitaisiin pitää englanniksi, eikä se sitten ihan niin mennytkään. Italialainen ja waldorfilainen testaus eroaa melkoisesti suomalaisesta ja tätä voi kyllä pitää melkoisena kokemuksena. Eikä lapsikaan siitä pahasti traumatisoitunut vaan hoiti asian urheasti kieli- ja kulttuuripuolena maaliin asti.

Tänä syksynä sitten kaikki on taas toisin. Koulua ei tahtonut millään löytyä ja kun sen sijainti sitten selkeni niin ilonpurkauksia ei kuulunut, varsinkaan tässä talossa. Koulu on nimittäin Firenzen keskustassa ja kun liikenne on mitä on (kts. http://suomestapois.com/vuosi-italiaa-taynna-paallimmaisia-ajatuksia/) niin sieluni silmillä näin kuinka vietän kuluvaa ja tulevaa vuotta satoja tunteja istuen autossa musiikin pauhussa odotellen jonon joskus liikkuvan. No, ei se niin kauheaa ole toistaiseksi ollut kun on vähän asioita saatu järjesteltyä. Lapset laitetaan aamulla bussiin täällä San Cascianossa, ja se matkan osuus hoituu noinkin näppärästi joskin kustannustahan siinä syntyy. Hakuja sitten järjestellään miten kuten jollain logiikalla tänne muuttaneiden irlantilaisten kanssa joiden tytär on samalla luokalla pojan kanssa. Mielenkiintoinen tapaus muuten sekin; hän on saanut koko ikänsä kotiopetusta isältään eikä sen lisäksi tietenkään osaa sanaakaan italiaa. Ja ensimmäinen koulupäivä? ’Mahtavaa, täydellistä’. Aika hyvä asenne. Ensimmäisen kouluviikon lapset olivat Firenzen kupeessa olevalla maatilalla tekemällä töitä (keräten esim. viinirypäleitä) kun ei koulua oltu saatu vielä valmiiksi. Toivottavasti nyt hieman jotain opiskelivatkin.

wp_20161001_16_31_39_pro

Koulua siivotaan ja uusi kylttikin on tehty

Syksy on nyt valitettavasti saapunut tännekin. Kesäkuun lopusta lokakuun alkuun oli käytännössä koko ajan lämpötilamaksimi >25 astetta, yöt 20 asteen ympärillä ja taivas sinisenä. Sortsit vaihtuivat pitkiin housuihin tällä viikolla. Alkoi luonto olla vähän kuiva ja maa halkeilla, mutta kyllä oli mukava tuo sääjakso. Nyt syyssateet saapuvat ja talvisinhan täällä yleensä sataakin aikalailla kun Pohjois-Atlantilta vyöryvät matalapaineet tuovat kehnoa säätä. Onneksi auringon valoteho ei täällä juurikaan himmene eikä pääse masennus hiipimään sen puolesta.

wp_20160930_16_29_42_pro

Syksy saa ja rypäleitä kerätään naapuripellolla. Chiantia.

wp_20160930_08_00_27_pro

Toscanan kukkuloilla aamu-usvat muodostavat kauniita näkymiä läpi vuoden

Mustahatut

Eräällä asiakkaallani oli hieman haasteita pilvipalvelujen levyjen kanssa. Tämä ongelma hoitui sitten buuttaamalla, kuten onneksi moni asia inhimilliselläkin tasolla, mutta samalla tapahtumalokeja tutkiessani havaitsin mielenkiintoista tavaraa. Palvelu oli ollut niin suosittu, että kirjautumisyrityksiä tietokantaan oli vuorokauden ympäri kellonaikaan katsomatta jopa monta per sekunti. Erityisen suosittu palvelu oli osoitteen perusteella eteläisessä Kiinassa ja Vietnamissa. Siellä tosin ei pitänyt majailla yhtään tunnettua asiakasta, joten tällainen yleisöryntäys vaikutti yllättävältä. Asiakas ei tässä tapauksessa ollut asiakas, eikä siis ollut oikeassa, joten leikkasin protokollalta siivet poikki ulkomaailmaan.

Samaan aikaan toisaalla.

Blogipalveluni virtuaalikone Googlella on käyttäytynyt alusta asti hieman kummallisesti; tietokantayhteys murenee usein päivässä, joskus joka tunneissa. Ja vauhti on vain kiihtynyt. Eikö pilvipalvelujen pitäisi olla varmoja ja kestäviä kuin suomalainen peruskallio? Viime aikoina vauhti oli vain kiihtynyt ja palvelu piti buutata monta kertaa päivässä. Ei mitään järkeä, kyseessä ei totisesti ole mikään kompleksi järjestelmä eikä kävijöitä ole sellaista määrää, että palvelut kyykkäisivät tämän tästä. Vai olisiko sittenkin, entä ne innokkaat kiinalaiset ja vietnamilaiset jotka ovat niin tiedonhaluisia, että mikä vaan palvelu näyttäisi kiinnostavan.

Viime viikonloppuna päätin sitten vihdoin korjata asian. Tietokanta oli niin korruptoitunut, että se ei lähtenyt enää narusta nykäisemällä käyntiin, vaan vaati melkoiset loitsut Linuxpromptista että lähti salasanattomalla turvamoodilla yskien liikkeelle. Samalla tuli sitten otettua varmuuskopiot kaikesta mahdollisesta omalle läppärille. Kuluvan viikon torstaina se olisikin sitten ollut myöhäistä, sillä blogitietokantaa ei ollut enää olemassakaan enkä keksinyt enää mitään maagista taikakirousta jolla olisin saanut tietokannan edes korahtamaan. Se oli aivokuollut.

Opetus?

Jos säilytät julkisessa pilvessä sinulle tärkeitä asioita, varmista vähintäänkin että sinulla on hyvä salasana. Nuo aasialaiset nimittäin käyttävät tiedonjanonsa sammuttamiseen mm. sanakirjahyökkäystä.  Jos et tiedä mikä se on, kurkkaapa tuolta: https://en.wikipedia.org/wiki/Dictionary_attack

Elämä kuitenkin jatkuu, mutta mustahatuille toivon elämän ehtoota mahdollisimman pian.

wp_20160922_19_38_17_pro

Mustahattu katsoo elämän aurinkonsa laskua

Tuotantokausi 2, tahtoo puhua. Kielikurssilla Firenzessä.

Kesälomat on vietetty ja on alkanut paluu arkeen. Kolme viikkoa vierähti isänmaassa nopeasti. Mökillä Juvalla, muutamassa AirBnb -kämpässä Mikkelissä ja Keravalla (mainiota jakamistaloutta!) sekä vieläkin kotoisammin noin viikon verran myös Hyvinkäällä Rauhalassa. Oli rauhoittavaa oleskella Suomessa, vähäinen ihmismäärä, hiljainen liikenne, suomella tulee mainiosti toimeen(…), kaupasta saa hyvää leipää, metsät, ei säätämistä, jotenkin verkkainen elämänkulku – ja toisaalta sateet, öiden viileys sekä korkeat hinnat. Itikatkin olivat lupsakoita hitureita verrattuina paikallisiin zanzara da tigra (tiikerihyttynen, valkoisia raitoja pitkin vartaloa ja koipia) jotka ovat nopeita, aggressiivisia ja hankalia tappaa.

WP_20160803_18_49_17_Pro

Peruskallio järven kanssa poseeraamassa. Kaunis eikä tärise.

WP_20160802_12_03_57_Pro

Kesäistä idylliä tyynellä järvellä.

Mahanpohjassa stressasi ensimmäinen viikko täällä; ohjelmassa oli 6 tuntia päivässä italian opiskelua Firenzessä Scuola Toscanassa. Bussilla pääsee onneksi täältä San Cascianosta mukavasti Firenzen keskustaan, autolla sinne nytkyttely on ajan ja hermojen haaskausta. Joskin nyt ennen koulujen alkua liikenne on ollut yllättävänkin rauhallista. Parin kilometrin kävely bussipysäkille, puoli tuntia kirja kädessä bussissa (joka saapui miltei minuutilleen joka aamu) ja sitten vielä päälle 1,5 kävelyä Firenzen poikki ja sieltähän se koulu löytyi mukavan aamulenkin jälkeen. Aamuinen Firenze on rauhoittavaa ja kaunista katseltavaa; aasialaiset ja amerikkalaiset turistivirrat eivät vielä täytä kävelykatuja, jakeluautot hoitavat kauppojen ja kioskien tavarahuoltoa, aurinko kurkistelee talojen takaa ja tunnelma on vielä aamuisen raukea.

WP_20160822_08_32_32_Pro

Rauhallinen aamuhetki Palazzio Vecchion edustalla

Perillä koulussa sitten selvisi tarkempi päiväohjelma; aamusta kaksi tuntia kielioppia, 20 minuuttia taukoa, vajaa kaksi tuntia keskustelua, tunnin ruokatauko ja päivän päätteeksi vielä kaksi tuntia keskustelua. Tämä oli intensiivinen kurssi nimeltäänkin, ja totisesti sitä myös käytännössä.

WP_20160823_13_23_04_Pro

Ah, tauko kielikurssilta ja lounasleipää syömään turistien sekaan. Sen verran on lämpöä että vain varjopaikat kelpaavat.

Aamuryhmässä meitä oli hieman päivästä riippuen 5-10 henkilöä ja kielioppia käytiin läpi melko edistyneestä päästä (mm. traspassato prossimo ja aikamuotojen yhdistelmiä). Opettaja kertoili paljon tarinoita omasta elämästään mutta ei suinkaan päästänyt meitäkään vähällä. Ryhmässä oli espanjalainen pariskunta, brasilialainen elämää etsimässä oleva kaveri, chileläinen ’pomo’, unkarilainen, sveitsiläinen ja saksalainen tyttö sekä vielä pariksi viimeiseksi päiväksi tullut saksalainen mies.

Toisessa ja kolmannessa ryhmässä sitten oli vähän sekalaista seurakuntaa, päivästä riippuen, yleensä ryhmät olivat pienempiä. Keskusteluja käytiin, esityksiä pidettiin ja välillä laulettiinkin italoiskelmiä. Mitään hengähdystaukoja ei pidetty, vaan kun yksi tehtävä oli tehty, hypättiin saman tien seuraavaan. Päivän päätteeksi takki oli ihan tyhjä ja päässä vain humisi. Palkitsin usein itseni jäätelöllä jota ei Firenzessä kauaa tarvitse etsiskellä ja jonka laadusta paikalliset ovat erityisen ylpeitä, eikä syyttä. Tuoretavaraa parhaimmillaan. Mutta siis olo oli todella tyytyväinen, vähän samantyyppinen kuin Hyvinkäällä käymieni improvisaatio- ja luovan kirjoittamisen kurssituntien jälkeen; kun heittää itsensä peliin, ja koko ryhmä tekee niin, syntyy yhteenkuuluvaisuuden tunne ja itsestään kerrotuilla tarinoilla se vain tiivistyy. Olon on parempi kuin rankan lenkin jälkeen, tosin tietenkin psyykkisellä puolella. Torstaina olin jo niin uupunut, että tuntui että suusta ei solju enää sanaakaan italiaa, tuntui että kaikki tieto ja taito katosivat aivoista. Sitten psyykkasin itseni ja perjantaina kaikki tuntui sujuvan kuin tanssi (vaikka en juuri osaakaan jalalla koreasti laittaa). Kielen osaamisessa on se vaikeus, että vaikka teoria olisi hallussa ja jotakuinkin muistissa, puhuminen ei onnistu teoretisoimalla vaan – puhumalla. Vähän sama asia kuin jalkapallon pelaamisessa, taidot eivät kehity kirjaa lukemalla vaan pelaamalla. Ja kun itse pidän teoretisoinnista, niin puhetaito ja teoriataidot lienevät kovastikin epäsynkronissa. Italiankielessä omat heikkouteni liittyvä verbien taivutteluun eri aikamuodoissa sekä vaikkapa yhdistelmäpronomineihin – opeteltavissa kyllä teoriassa mutta kun lennossa muodostaa lausetta, muotoilu aivoissa on niin hidasta että lauseesta tulee torso ja yritys päättyy vaivautuneeseen hymyyn.

Opiskelijaryhmässä selkeästi helpoimmalla pääsivät ne, joiden kieli on sukulaisuussuhteessa italiaan. Ei kovin yllättävää. Ja siinä katsannossa suomenkielisellä ei ole mitään etua, päinvastoin, haittaa. Ai miten niin, voisi joku kysyä, eikö ruotsinkielen osaaminen ole rikkaus. Itselläni, joka olen peruslahjaton luupää kielissä, ruotsista tuntuu olevan todellakin haittaa. Kun tapailen italiankielistä sanaa, aivot tuottavat minulle vastineeksi ruotsinkielisen sanan. Puhu siinä sitten italiaa! Enkä edes varsinaisesti osaa ruotsia, kun ei ole ollut kouluvuosien jälkeen sille käyttöä. Pakollista ruotsinkieltä voisi mielestäni harkita sellaisille lapsille joiden tiedetään asuvan loppuelämänsä Skandinaviassa. Muille suosittelisin joko saksaa ja/tai jotain kieltä latinoperheestä (ranska, italia, espanja, portugali). On nimittäin maailmaa kiertäessä aivan älyttömän paljon enemmän etua kuin kahden marginaalikielen hanskaamisesta.

Takaisin kouluun tuosta tuohtuneesta purkauksesta. Opettajat olivat aivan loistavia, kannustavia, heittäytyivät hommaansa ja saivat meidät kurssilaisetkin innostumaan hyviin suorituksiin. Tunnelma oli melko latinalainen, no, ollaanhan Italiassa. Lopuksi halattiin toisemme ja annettiin poskisuudelmat. Tällaiselle suomalaiselle jäykistelijälle varsinkin tuo jälkimmäinen on haastavaa ja jotenkin epäluontevaa. Piano, piano, voisi sanoa, pikkuhiljaa. Mutta viikon jälkeen todella tuntui että päässä joku lukko naksahti; se on varmaan sekä henkisellä että myös taidollisella puolella. Kun tarpeeksi montaa kertaa jumitut verbien vääntämiseen ja neljännen tuhannen kerran käyt mielessäsi läpi oliko verbillä avere vai essere apuverbi, taipuiko se säännöllisesti jne. niin jossain vaiheessa asia tekee sitten pesäpaikan aivoihin. Toivottavasti myös pysyvän.

Kyseistä koulua voin suositella kaikille italian taitoa halajaville. Tasoja on useita ja niille asetutaan ennen kurssia tehtävän tasokokeen perusteella. Ja jos annettu taso sitten tuntuu väärältä, suuntaan tai toiseen, sen voi saman tien vaihtaa, kuten japanin sankarimme Masa teki, valitettavasti.

Mainittakoon vielä, että kurssipäivien jälkeen oli joka päivä vielä iltaohjelmaa; ryhmäretkiä Firenzen nähtävyyksiä katsomaan, Nutellatehtaalle ja ties mitä. Ja oli ilmeisesti muutama olut/viinikin vielä päivän päätteeksi maistunut. Itse jouduin kälppimään kotosalle töitä parsimaan kasaan mutta suuri osa kurssilaisista oli lomalaisia ja retkille löytyi melko hyvä osanottoprosentti.

Sitten vain soimaan Mamban ja Tero Vaaran ’Vielä on kesää jäljellä…’ ja nauttimaan auringon porotuksesta ja lämmöstä jota vielä tuntuu mukavasti riittävän.

Vuosi Italiaa täynnä. Päällimmäisiä ajatuksia.

Kerään tähän blogiin helteen pehmentämiä ajatuksenvirtauksia Italiassa asumiseen liittyen nyt kun on jo reilu vuosi täälläpäin asusteltu. Aloitetaan liikenteestä ja jatketaan sitä mukaan aiheita kun saan sormia ja aivosoluja liikenteeseen. Kouluaihe lisätty 23.7.

Liikenne

Liikenteestä saa mielenkiintoisia liukkaita aasinsiltoja ja vertailuja isompiin ja kattavampiin aihealueisiin kuten esim. miten kansa käyttäytyy. Miten kansa käyttäytyy? Onko sellaista ylipäätään järkevää pohtia. Kaikki yksilöt ovat erilaisia, miten joku keinotekoinen, tiettyjen rajojen sisään piirretyn alueen väestö käyttäytyisi muka yhteneväisesti? Niin, mistäpä stereotypiat syntyvät, tuskin ihan tyhjästä, vai.

Palataan liikenteeseen. Nyrkkisääntönä Italiassa voisi sanoa, että mitä etelämmäksi valutaan, sitä kaoottisemmaksi ja sääntöjä välttelevämmäksi meininki käy. Saksankielisillä Alppialueilla puhutaan saksaa ja ajetaan, jotakuinkin, kuten Saksassa. Oma lukunsa sekin. Firenzessä liikenne on välillä kaoottista, siltä se tuntuu, mutta ajelepa vaikka Cataniaan, Napoliin tai Palermoon ja vielä ruuhka-aikaan, niin sen jälkeen Firenze voi tuntua hermolevolta tahi vilkkaalta kuin hautuumaa. Kun on vuoden ajellut Firenzessä, on siihen tottunut mutta ei se järin hauskaa ole pääsääntöisesti. Kaikkia peilejä pitää vilkuilla koko ajan, mistä vaan voi singota auto, mopo, kuorma-auto tai mummeli. Kapeilla teillä ajetaan niin kovaa kuin mahdollista sivupeilien viiltäessä talonseiniä, kivimuureja ja naapurikaistan kaverin kylkiä. Jos ajat vaikkapa 50 -alueella vain kahdeksaakymppiä, saat jonon perääsi ja kiivaita ohitusyrityksiä alkaa satelemaan ja niskaasi punoittaa hitauden häpeästä. Vauhtia hiljentävät vain ’Velociraptorit’ ts. peltipoliisit joiden paikat ovat paikallisten tiedossa ja rahat kerätään turisteilta. Mukavaa vaihtelua on välillä käväistä Suomessa ajamassa. Yhtäkkiä tiet ovat leveät, autoja harvakseltaan, nopeudet alhaisia, kukaan ei ole pyrkimässä ohitse. Tuntuu kuin ajaisi hidastetussa filmissä. Rentouttavaa, mutta eikö vähän reippaammin voisi silti ajella …

Tuplaparkkeeraus on normi. Kun tilaa on vähän ja kauppaan pitää päästä, eikä viitsitä parkkitilaa etsiä kauempaa, laitetaan auto toiseen riviin jo parkkeerattujen autojen viereen blokaten tietenkin ykkösriviläisten poispääsy. Muutenkin muiden huomioonottaminen ei ole niin arvossaan, jos joku asia on hyvä ja helppo tehdä jotenkin vaikka säännöt sanoisivat mitä, niin tehdään. Tätä ei pidä ymmärtää niin että muista ihmisistä ei pidettäisi, vaan että sillä nyt ei ole niin suurta väliä mitä muut ajattelevat. Tämä koskee koko yhteiskuntaa. Kamala yleistys, mutta ilman yleistyksiä olisi vaikea saada mitään draamaa aikaiseksi.

Kuvaava havainto Napolin ohitustieltä kesäkuulta; kaksikaistaisella moottoriteillä yritin ohittaa edelläni ajavaa henkilöautoa mutta sen horjahdellessa kaistalta toiselle tuntui rinnalleajaminen arveluttavalta. Lopulta pääsin hivuttautumaan menopelin vierelle ja avautuva näkymä olisi pitänyt saada vangittua muistikortille; nuorehko nainen piteli oikealla kädellä kännykkäänsä ja vasen viuhtoi avonaisesta ikkunasta ulos; tiedättehän, italialaiset eivät osaa puhua ilman käsiä. No, tässä tapauksessa ajaminen ja erityisesti ratti jäi vähemmälle huomiolle, mutta toivottavasti asia saatiin selvitettyä. Itse painoin nastan lautaan.

Mistä syntyy temperamenttisuus? Miksi italialaiset kaahaavat silmittömästi liikenteessä, jonossa etuillaan, koululuokassa ei ole hetkeäkään hiljaista, rehellisyyttä pidetään yksinkertaisuutena, sääntöjä noudatetaan jos siltä tuntuu, turvavöitä ei käytetä autossa, kaikki puhuvat toistensa päälle, aikataulut eivät pidä ja koko elämä tuntuu lievästi kaoottiselta. Kuvaako noista tekemisisistä mikään suomalaisia? Miten siis koko kansa, Suomessa ja Italiassa, käyttäytyvät noilta osin, ja monin muunkin tavoin, niin eri lailla? Kovin on erilaista kansakuntien kellotaajuus, tekemisen organisoiminen ja koko yleisilme. Ja uskokaa pois, kyllä Italiassa asiat saadaan toimimaan, vaikka välillä kaikki näyttäisikin kaoottiselta. Draaman kaari – koko elämä on draamaa – vaan on kovin erilainen ja sen säännöstöjä on opeteltava jotta järjissään pysyisi ja maaliin pääsisi (vaikka se liikkuisi koko ajan).

Kun kysyin vuokraisännältäni miten Afrikasta jatkuvasti tulevien pakolaisten siirto eri paikkoihin on organisoitu, hän sanoi tuskastuneena: ’organisoitu!’. ’Eivät italialaiset osaa organisoida, saksalaiset osaavat’. Ehkä paljonpuhuvaa on myös että hän ei suostu vuokraamaan asuntojaan kenellekään joka asuu Sveitsiä etelämpänä.

Se liikenteestä ja muista haja-ajatuksista. Seuraavaksi pohditaan koulumaailmaa.

 

Koulu

Koulu viritti koko muuton pahimmat ansat, ainakin teoreettisesti. Koskaanhan tulevia ongelmia ei voi täysin ennakoida, mutta mitä paremmin asioihin valmistautuu, sen enemmän ongelmia pystyy estämään ja niihin myös varautumaan. Tieto on valtaa ja rahaa monessa muussakin asiassa. Tätä no-braineria koitan itse seurailla. Tässä ei kannata olla besserwisser eikä liian näppärä; kyse on mikrotason entropian estosta. Maailma on niin kaoottinen ja monimutkainen että on turha yrittää mitään makrotason tapahtumia ennustaa; kukaan ei vie showta vaan se menee hallitsemattomasti eteenpäin, ties minne. Hyppääminen italialaiseen elämänmenoon oli silti kuin olisi loikannut Liisa Ihmemaa -kirjaan, vaikkakin maasta oli jo pitkä kokemus erityisesti appivanhempien kokemusten ja heillä vierailujen perusteella. Mutta on silti ihan eri asia käydä pari viikkoa lomailemassa mökillä kun alkaa hoitaa arkielämään liittyviä lukuisia haasteita ja rutiineja. Ja kyllähän niitä riittikin. Epämukavuusalueella sai vierailla ihan jokainen päivä, mutta ken leikkiin lähtee jne. Sitä oltiin myös haluttu, kun on asunut lähes 50 vuotta yhdessä maassa (ja kaksi vuotta toisessa), tekee hyvää mennä toisaalle ja katsella asioita toisesta näkökulmasta. Että se tuulettaa käsityksiä, ajatuksia ja stimuloi aivoja. Ja toisaalta, samankaltaisessa kulttuurissa ja toimintaympäristössä sitä toimitaan, erot ovat lähinnä käytännöllisiä ja aina hoidettavissa. En ehkä haluaisi muuttaa Burkina Fasoon tai Habarovskiin. Eniten tietenkin pelotti miten ihmiskokeemme käy; kolme italoummikkoa lasta laitetaan täysin italiankieliseen kouluun. Eikä pelkästään kieli, entä se kaikki muu mitä on kovin vaikea ennakoida.

koulu

Täällä vuosi vierähti. Komeasta vanhasta, restauroidusta linnasta avautuvat upea näkymät Firenzen kukkuloille.

Jälkikäteen voidaan todeta, että lasten jonkinmoinen englanninosaamisen (kaikki ovat käyneet englanninkielisen päiväkodin Hyvinkäällä, terveisiä sinne!) oli toisaalta sekä valtava etu että mahdollisesti lievä haitta. Valtava etu siksi, että englanti on toiminut välikielenä opettajien ja oppilaiden suuntaan ja se on käytännössä nyt täysin sujuvaa kaikilla. Haittapuolena on luonnollisesti se, että jos välikieltä ei olisi ollut, olisi ollut *pakko* oppia italia nopeammin ja paremmin. Toki englanti on maailmalla lingua de facto ja sen hallitseminen avaa ovet useimpiin paikkoihin. Samassa yhteydessä voi todeta että Italiassa ei englantia juurikaan osata, ainakaan yli nelikymppiset. Nuorimmaisen osalla osaamista kiihdytti se, että hän on nuorin ja toisaalta se, että opettaja ilmoitti ykskantaan että jos ei esim. vessaan pyydä päästä italiaksi, ei sinne tarvitse mennä ollenkaan. Vanhempien kanssa kieltä vielä harjoitellaan kesälläkin, mutta kyse on lähinnä puheen parantamisesta. Täytyy todeta, että olen todella tyytyväinen menneeseen vuoteen jo pelkästään sillä havainnolla kun kuulen lasten keskustelevan lapsivieraidensa kanssa italiaa ja englantia mennen tullen. Itse olen varmaankin suoriutunut huonoiten kielen parantamisesta, mutta korjaan hieman asiaa menemällä elokuussa intensiivikurssille. Puolustuksekseni voin änkyttää että kun ei päivittäisissä työtehtävissä italiaa juurikaan tarvitse, ei se myöskään taidoksi astu kartu. Ehkäpä tämäkin muuttuu toisella tuotantokaudella.

Itse koulu eroaa merkittävästi Hyvinkään vastaavista jo pelkästään yhden tärkeimmän selittävän tekijän takia; se on Steinerkoulu. Siksi on mahdotonta verrata ’normaalia’ italialaista ja suomalaista julkista koulua. Italiassa, toisin kuin Suomessa, yksityisrahoitteiset koulut ovat sallittuja ja niillä on myös lupa toimia vapaammin opetussuuunitelmien ja käytännön työn osalta. Kokemuksia suomalaisesta Steinerversiosta ei ole, joten sitäkään vertailua ei voida tehdä.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa kymmeniä sivuja mutta supistellaan nyt voimakkaasti.

Mitään Wilmoja ei ainakaan tämä koulumme tunne, joten tiedonvälitys hoidetaan ajoittaisilla keskinäisillä keskusteluilla, äitien(!) välisissä keskusteluissa sekä vanhempien illoissa. Epäformaalius paistaa jokaisesta asiasta mutta sehän vain heijastaa yhteiskuntaa. Sosiaalisesti tulisi olla hyvin viitsivä. Tuntuu myös siltä, että ajankäytöllisesti ajatellaan että jompikumpi vanhemmista ei juurikaan käy töissä. Suomalaiseen tasa-arvoon tottuneet henkilöt repisivät pelihousunsa ja tekisivät eduskuntakyselyn kun törmäisivät paikalliseen ’tasa-arvoon’; oletetaan että äidit hoitavat elämän lajeista tämän pelikentän. Jos kuullaan että joku mies tekee ruokaa, pesee pyykkejä ja siivoaa, nousee tämän status mammojen silmissä jumalankaltaiseksi. Olemme henkisesti kaukana Pohjoismaista. Minusta tämä oli hyvin hupaisaa, mutta ei varmaan ihan kaikista…

Muutenhan kouluarki menee kuin missä tahansa lähikulttuurissa.

Yksittäisiä havaintoja:

  • lasten suusta: koulussa ei kilpailla vaatteilla, kännyköillä tai vaikkapa laittautumisella. Ollaan relampia; tämä saattaa osittain johtua myös steinerilaisuudesta, tiedä häntä
  • nuorimmaisen luokka kasvatti viinirypäleitä ja teki niistä viinejä. Vanhemmat*kin* saivat maistiaiset. Täältä katsottuna suomalainen alkoholikeskustelu näyttäytyy absurdissa valossa.
  • toisinpäin; lapset leipoivat mokkaleivoksia koulun myyjäisiin. Opettaja oli kauhuissaan, ’eihän lapsille voi kahvia antaa!’
  • vanhempainillat voivat kestää tunnin tai kolme tuntia
  • koulukirjat tehdään itse
  • retkiä ja tapahtumia on suhteellisen paljon; esim. esikoisen luokka teki viikon kestävän reissun Dubliniin (josta hän ilmoittikin tekstarilla että on päättänyt jäädä Italiaan…, taisi olla kivaa…)

Kaikenlaisista hallintoon liittyvistä kommelluksista ja epäselvyyksistä voisin tähän laitella sanoja peräkkäin, mutta jätetään tällä kertaa. Pääsääntöisesti kuitenkin kaikki meni mallikkaasti, opettajat olivat mukavia ja lapsetkin viihtyivät. Maaliin päästiin nuorimmaisten osalta 15.6. ja vanhin jatkoi vielä lukiokokeitaan reilun viikon verran. Ja mikä hienointa, hän läpäisi sen! Täällä lukioon siirrytään vuotta aiemmin kuin Suomessa.

Ensi syksynä 15.9. sitten jatketaan uusin voimin ja uusissa tiloissa.

 

Amalfin rintamailla

Mistä hyvä maisema muodostuu?

Suosittuja mausteita ovat meri, vuori ja vaihteleva kasvullisuus. Turkoosi meri luo maisemalle syvyyttä, antaa kauniin hohdon, luo etäisyyden tuntua sekä houkuttelee katselemaan haikeana ja kuitenkin levollisena. Vähän kuin takan loimua tuijottaisi. Vuoristoinen maisema lisää yksinkertaisesti maiseman määrää ja se usein näyttää hyvältä, paremmalta kuin tasamaa. Kukkaloisto, palmut, sitrushedelmät ja muut eksoottiset ja trooppiset kasvit tuovat ainakin pohjoismaiselle katselijalle sellaista silmänruokaa mitä kotomaisemassa ei tapaa. Mutta tuo kaikki ei yksistään riitä. Tarvitaan voimakas auringonvalo jotta kaikki nämä ainekset yhdessä alkavat hehkua ja tekevät maisemasta täydellisen. Ei paraskaan ruoka maistu miltään jos siinä ei ole suolaa ja muita mausteita sopivassa yhdistelmässä.

WP_20160624_18_11_00_Pro

Hotellin terveiset saivat kyytiä parvekkeella

Yksi parhaista maisemakeitoksista joita itse olen kokenut on kokkailtu Amalfin rannikolla (‘Amalfi Coast’), Napolista kivenheitto etelään. Mutta voisiko suurempaa kontrastia olla kuin mielipuolinen Napolin liikenne, suttuinen kaupunkikuva ja toisaalta mainittu hehkeä Amalfin seutu. Sen ovat kyllä löytäneet muutkin turistit, varsinkin jenkkejä tuntuu vilistävän tuhatmäärin. Mutta ei niin paljoa ettei maisemasta voisi rauhassa nautiskella. Siellä viettelimme Juhannusviikonlopun ja tässä blogissa sieltä räpsäyksiä. Ja tämä siis synttärilahja minulle :).

Eihän kukaan mieliherkkuaan jaksa päivästä toiseen syödä, onneksi maailma on väärällään mitä mielenkiintoisempia maisemia ja keitoksia. Kyllä kelpaa.

WP_20160624_17_33_34_Pro

Yksityiskohtia piisaa tässä maisemassa. Huomatkaa luolat ja mitä kummallisimmissa paikoissa sijaitsevat talot.

WP_20160625_11_54_19_Pro

Kukkaloistoa riittää joka kohdassa

WP_20160625_10_52_59_Pro

Vanha linna vartioi niemen kärkeä.

WP_20160625_17_44_33_Pro

Pilvet roikkuivat välillä niin ettei eteensä nähnyt. Seuraavassa hetkessä taas paistoi.

WP_20160626_13_27_52_Pro

Kävelymatkalla Amalfiin. Onnettomuus tukki kapean tien moneksi tunniksi. Mahtoi jonossa olla mukavaa.

WP_20160625_10_40_30_Pro

Tästä hotellinäkymästä tulee mieleen Game of Thrones…

WP_20160626_20_36_55_Pro

Tämä pizzeria muodostui kantapaikaksi. Kapuamista riitti, mutta näkymät ja ruoka olivat taivaallisia. Eikä ollut hinnoissa edes turistilisää.

WP_20160626_17_38_13_Pro

Sama pizzeria hotellin suunnasta katseltuna

WP_20160625_22_53_28_Pro

Pizzan jälkeen maistui Portugali-Kroatia nuhjailu parvekkeella läppäriltä. Suorana Yle Areenasta. Vastinetta yleverolla täältä käsin.

WP_20160626_13_35_52_Pro

Tieltä maisemaa. Korkeuserot ovat melkoiset ja heikommille ei suositella aidan yli kurkistamista tahi autolla ulkoreunan puolella ajamista.

Puoli vuosisataa matkaa – vieläkö reitillä?

vauvaaiti

Jaska Jokunen, ankka ja äiti

Olen maanantaikappale. 20.6.1966 minut revittiin tähän maailmaan ja maanantainahan se tapahtui. Ja mikäs päivä se tänään onkaan? Jostain syystä maanantai on usein viikon ikävin päivä, onneksi ne muut ovat yleensä parempia.

Maanantaikappaleeksi tämä puoli vuosisataa on kyllä mennyt hyvin – ja nopeasti. Mitä on jäänyt tekemättä,  mitä olisi pitänyt tehdä toisin? En tiedä mitä se osoittaa sanojastaan kun päällimmäisenä on ajatus, että reitillä ollaan ja hyvät ovat maisemat olleet.

vauvavaariisas

Isä ja vaari ihmettelevät miksi se ynisee ja että onpa pieni ja uusi.

Nyt kun on päässyt ikääntyneiden harmaapäisten joukkoon, voidaan oikeutetusti kysyä mikä on hyvän elämän salaisuus, jos siis sellaista on ollut tavoittelemassa, ja kukapa ei. Tai sanopa nyt jotain filosofista tai viisasta mitä olet matkasi varrella oppinut ja oivaltanut. Ei, olen liian nuori siihen. Jätän tämän sanomisen siihen päivään kun 60 on matkamittarissa tosiasia. Katsotaan sitten minkälaisia, jos minkäänlaisia, lauseita päästä löytyy.

Mutta tämä on sentään sanottava ja sen ymmärtää päivä päivältä paremmin: eletään nyt ja tässä, ei vasta huomenna. ‘Vielä kun voidaan‘, pyytää kyynis-pessimistisminäni lisäämään jälkikaneetiksi. Tämän parempaan ei nyt pysty, eikä ole tarpeenkaan.

Entä miten harmaapää/maanantaikappale on ajatellut viettää 50 vuotisjuhlansa? Kun tässä on makuun päästy, niin normi-perhe-työ-elämää elellen koko juhlavuoden täällä Italiassa. Kenties pikku klubimatka Kuubaan on tässä suunnitteilla.

Entä sen jälkeen? Kuka tietää. Reitti jatkunee, mutta sen suuntaa ei ole etukäteen päätetty.

Lopuksi kiitos kaikille jotka tunnen ja joiden kanssa olen keskustellut. Se on tehnyt tästä matkasta upean.

Ehkä tämä tuli hieman paatoksella, mutta suotakoon se nyt.

Kun taivahan jumalat suuttuvat (mistä nyt taas?)

Suomessa koetun työviikon ja siellä viihdyttäneen harvinaisen kesämyrskyn jälkeen oli aika palata Firenzeen normirytmiin. Ilma oli tutusti lämpimämpi mutta kovin epävakaa. Paluu vähän venähti kun Firenzen yllä raivosi ukkosmyrsky. Tulipahan nähtyä Firenze ilmasta vähän joka kulmasta kun kylää kierreltiin. Nuorempana olin melko herkkä yhdistelmälle lentokone ja huono ilma. Tai olin oikeastaan kovin herkkä koko lentomatkustamiselle. Ennen kuin ilmaan päästiin kädet vuosivat tuskan- ja jännityksen hikeä niin että matto kastui housuja myöten. Tuskasta pääsin eroon vasta kun alkoi lentää tarpeeksi paljon. Samanlainen tuntemus kenties kuin esiintymisjännitys – siitä ei pääse eroon teoretisoimalla vaan repimällä itsensä epämukavuusalueelle eli estradille. Sillä sekin lähti.

Vihdoin kuitenkin päästiin maahan aikamoisen tärinän saattelemana. Vieressäni istuva slaavilaisrouva luultavasti kiitteli siinä vaiheessa yläkerran porukkaa sen verran oli tuoli heilunut vieressäni. Kentältä sitten suoraan esikoisen luokkakaverin vanhempien pitämiin juhliin törkeän komeisiin puitteisiin Firenzen keskustan liepeille. Kiitos, Petter. Petter osasi jo pari ihan tuttua suomen sanaa ennestäänkin, arvaattekin varmaan, nyt tuli työkalupakkiin uusi yhdyssana: ‘salmarikossu’ ja käteen elävä esimerkki sellaisesta.

WP_20160611_22_24_44_Pro

“It’s been a hard days night….”

Seuraavana päivänä oli lämmintä ja välillä saatiin jälleen tuta ukkosta ja myrskyä. Eräs näistä episoidesta olikin komea, tuolta sopii kurkata:

https://www.youtube.com/watch?v=tXbe-Sj5-Y4&feature=youtu.be

Nyt onneksi sääennuste lupailee keskiviikosta lähtien taivaiden porukoiden itkupotkuraivareiden vähenemistä, selkeää ja Pohjois-Afrikan korkeapaineen saapumista. Tervetuloa!

15.6. Lapset kesälaitumille

Ensimmäinen kouluvuosi on nyt sitten saatu päätökseen. Ja minkälainen! Tosin esikoinen jatkaa urheasti lukion pääsykokeitaan; joka päivä kandidaatit ajetaan Empoliin jossa lautakunta sitten tiukkaa heiltä milloin mitäkin aihepiiriä. Italialaiseen tapaan asiat selviävät ihan viime metreillä ja mitään sanottua asiaa ei kannata pitää lopullisena. Kai se on sitä ‘carpe diem’ia italialaiseen tapaan. Maassa maan tavalla, ‘When in Rome, do as the Romans’. Pedantin suomalaisen on siihen välillä vaikea tottua.

Loppukonserttia oltiin kuulemassa himpun verran vajaa kolme tuntia. Aika monta musiikki- ja lauluesitystä siihen mahtui, ja taisipa miltei jokainen pikku pillipiipari oman esityksensä pitää.

WP_20160615_15_52_18_Pro

Omat pellavapäät hajasijoitettuna ympäri katsomoa.