Suomi-Firenze seuran yhdistetty Joulu- ja Itsenäisyyspäiväjuhla 6.12.

Tämä oli ensikosketuksemme suomiyhteisöön Italiassa. Suomi-Firenze seuran http://www.firenzensuomiseura.it/ sähköposti kopsahti omaan laatikkooni ja tämä tarjous täytti mukaanlähtöedellytykset (yleensäottaen kun on kovin laiska lähtemään mihinkään ’ylimääräiseen’ tapahtumaan). Perille vihdoin löydettyämme ulkona lauleskeli 20 –päinen lapsilauma suomalaisia lastenlauluja. Korviin kuului yllättävän hyvä suomenkielen lausuminen silmien syöttäessä aivoille samalle informaatiota että lapset eivät ole erityisen suomalaisen näköisiä. Täällä ei paljoa pellavapäitä koulun penkeillä näy. Myöhemmin selvisi että tästä luokasta oli kysymys: http://yle.fi/uutiset/italialaisluokka_pyyhalsi_muiden_ohi_suomalaisilla_matematiikankirjoilla/7517895 Lapset oli pyydetty tähän tilaisuuteen vanhempineen mukaan ja hulina oli sen mukaista.

Ämä-ämä-äkki fortissimo

Sisällä oli tarjolla seisova pöytä josta löytyi kaikenlaista pientä herkkupurtavaa, suolaista ja makeaa, italialaista ja suomalaista. Glögiäkin oli tarjolla, sitähän olikin ollut jo oikein ikävä. Suomalainen olisi ehkä juonut kupin kahviakin mutta punaviini täytti sen tilan oikein luontevasti. Paikan täytti italialaiseen tapaan melkoinen hälinä ja vilske. En tiedä mistä nämä latinot impulsiivisuutensa, vilkkautensa, energisyytensä ja äänekkyytensä saavat, onko se opittua vai geneettistä. Nyt siihen on jo tottunut ja mukavaahan se on kun on elämää ja positiivista meininkiä ympärillä. Mukavaa oli myös tutustua muutamiin suomalaisiin; pääasiassa he olivat täällä jo pitkään asuneita, jokunen myöskin, kuten me, täällä ikään kuin väliaikaisesti. Joulupukkia ei paikalla nähty mutta onneksi hän oli ehtinyt jättää lahjasäkin ja lapsilla riitti jännää lahjoja avatessaan.

Pahan ruuhkan aiheutti joulupukin jälkeensä jättämä lahjasäkki

Una Finestra Sul Nord elokuvafestivaali 11.12.

Seuraavalla viikolla oli tarjolla Firenzen keskustan elokuvateatterissa suomileffafestarit. Päätimme lähteä katsomaan ’Tumman veden yllä’ elokuvaa ja cocktail –tilaisuuteen ennen sitä jossa oli luvassa muiden herkkujen lisäksi myös itse ohjaaja-näyttelijä-kirjailija Peter Franzen.

Firenzen liikenne on siinä mielessä yllätyksetön että kaikkiin vuorokaudenaikoihin siellä riittää menijöitä ja tulijoita. Kaikki aistit tulee olla viritettyinä äärimmilleen; milloin mopedi kurvaa sivukujalta suoraan eteen, auto ohittaa sinut kylkeä viistäen ja kiilaa eteen, keskelle väylää on pysähtynyt miekkonen hätärit päällä keskustelemassa kaverinsa kanssa tärkeästä asiasta tai mitä milloinkin. 360:n asteen näkymä kannattaa yrittää säilyttää ympäristöön, mistä tahansa saattaa ponnahtaa mitä tahansa. Ruuhkaiset liikenneympyrät ovat oma lukunsa, kahden kaistan sisäänmeno muuttuu neljäksi autoksi rinnakkain, ympyrään hiivitään puoli metriä kerrallaan jollain kummallisella logiikalla, sitten siellä sekoitutaan jo siellä oleviin, madellaan sydän pamppaillen kohti liittymää ja lopuksi sitten poistutaan. Jotenkin se vaan sujuu mutta mitään äkkinäistä siellä ei kannata tehdä. Hallittu kaaos.

No, eksyin aiheesta. Mutta Firenzen liikenteeseen siis saa varata aikaa ja tälläkin kertaa sitä kului enemmän kuin piti. Cocktail –tilaisuuteen kuitenkin ehdittiin, pienet herkut ja juomat syötiin, vieraiden kanssa juteltiin ja verkostoiduttiin. Kuulimme mm. että Firenzen yliopistossa on suomen kielen luokka jossa on 15 oppilasta kieltämme ihmettelemässä ja siinä samassa sitä oppimassa. Kysymys kuuluukin: mikä noita oppilaita oli alun perin Suomessa ja suomalaisuudessa kiehtonut. Tähän saatiin myös vastaus, arvaatko sinä?

Peter kertoi hankkeistaan ja fiiliksistään.

Elokuva katsottiin, yleisöä ei kauheasti ollut, ehkä kolmisenkymmentä. Itse elokuva oli pysäyttävä, tunnelmaltaan ahdistava, kuten teemaltaankin, mutta silti jollain tapaa positiivinen ja ohjaukseltaan ja etenemiseltään uskottava ja todentuntuinen. Elokuvan jälkeen estradin eteen saapuivat tilaisuuden järjestäjistä Lena Dal Pozzo ja Katia Brunetto sekä mainitusta elokuvasta Matleena Kuusniemi sekä Peter Franzen. Kysymyksiä sai esittää ja niitä totisesti esitettiinkin. Varmaan kaikki muut paitsi me niitä latelivatkin; pitkällisiä analyysejä ja monipolvisia kysymyksiä. Todella mielenkiintoinen loppu leffaillalle.

Nyt saa kysellä – ja kyllä kyseltiinkin

San Cascianon 03 –calciojunnujen joulupäivällinen 16.12.

Ulkomaille muutto – ja siellä asuminen – sisältää paljon asioita joissa mennään kuuluisille epämukavuusalueille, varsinkin alussa hyvinkin tiuhaan. Kaikesta selviää kun ei liikoja mieti (toki asioihin pitää valmistautua, kuten asuinpaikkatodistuksen saamiseen hankkimalla mapillinen papereita lähtien pankin saldotodistuksesta….) ja menee vain päin asiaa. Itse en ole mikään hypersosiaalinen ihminen vaikka en liiemmin asioita jännitäkään. Siispä mitä ihmeen epämukavaa voisi olla junnujen päivällistapahtumassa; no ei tietenkään mitään muuta kuin että porukasta ei tunne ketään eikä (vieläkään) osaa sujuvasti italiaa puhua. Täällä Italiassa meininki ei ole niin tasa-arvoista kuin Suomessa; koulussa selkeästi odotetaan että äidit hoitavat lasten hommat, järjestelyt ja keskustelut. Mutta kun kyseessä on kansallisurheilu, calcio, asialla pitää tietenkin olla miesten. Niinpä sitten tilaisuudessakin oli lähinnä isejä. Itse satuin istumaan parin äidin viereen joista yksi osasi hyvää englantiakin, toinen kohtuullista. Muuten ympärillä keskustelu vauhtiin päästessään oli kuin ympärillä olisi puhuttu suahilia; hitaasti puhuttua italiaa jopa minä ymmärrän, mutta kun italialainen innostuu ja saa buusterin päälle niin siinä eivät enää sanat erotu toisistaan.

Hyvää ruokaa syötiin, tietenkin montaa lajia, kuten täällä pitääkin. Välillä ihmetyttää miten rasvaista ruoka on; rosmariiniperunat uivat öljyssä eikä pastakastikkeessakaan ole oliiviöljyä säästelty. Sian kylkipaloihin ei taas öljyä tarvitse edes lisätä. Juurikaan lihavia ihmisiä täällä ei kohtaa. Mieleen tulee Texas, jossa myös kyllästymiseen asti saa rasvaista ruokaa (ja mitä annoskokoja…), ja kadulla ei paljon muita kohtaakaan kuin satakiloisia keijuja piukean kireissä stretcheissään (gulp). Pojat istuivat eri pöydissä ja eipä pojalla niin kauhean helppoa ole kun ei myöskään vielä paljoa italiaa puhele. Olivat kuitenkin vaihtaneet yhteystietojaan joukkuekavareidensa kanssa ja näin somemaailmassa on lisää suomi-italiayhteyksiä. Myös minut liitettiin joukkueen whatsapp –tilille jotta jatkossa saisimme tiedon joukkueen tulevista peleistä ….

ISI! Älä ota kuvaa…

Mukava oli ilta ja mukava oli myös palata kotiin rauhaan ja hiljaisuuteen joulukortteja kirjoittamaan.

Erityisen Waloisa Päivä 17.12.

Koko laajaa Välimeren aluetta on pitänyt hyppysissään jo yli kaksi kuukautta sitkeä korkeapaine joka työntää itseään Pohjois-Afrikan suunnasta. Azorien suunnassa on toinen mokoma joka pääsääntöisesti tuo Välimeren alueen tyypillisen kesäisen takuuvarman auringonpaisteen ja lämmön (nythän sen levittää itseään miltei Skandinaviaan asti ja siitä seuraa hyvin lauha sää Suomeenkin). Sadetta ei käytännössä ole täällä tullut pariin kuukauteen vaikka normaalisti marraskuu on vuoden sateisin kuukausi. Sää on ollut tuuletonta ja sateetonta mutta melko pilvistä. Siten että näppituntumalla kolmen päivän sykleissä on menty: pilvinen, puolipilvinen, pilvetön. 17.12 sattui sitten muutaman nuhjuisen päivän jälkeen Erityisen Waloisa Päivä jolloin tuntui että kaikki olisi hehkunut aurinkoa, kesä palannut ja takapihalla – mikä lie luonnonkaunistus – marjova (tai hedelmöivä) puskakin näytti siltä että sen oranssit koristukset olisivat olleet lamppuja. Erityisen Waloisan Päivän valon määrä tuotti erityisen hyvän mielen.

Pienen oranssit lamputkin päällä