Tuotantokausi 2, tahtoo puhua. Kielikurssilla Firenzessä.

Kesälomat on vietetty ja on alkanut paluu arkeen. Kolme viikkoa vierähti isänmaassa nopeasti. Mökillä Juvalla, muutamassa AirBnb -kämpässä Mikkelissä ja Keravalla (mainiota jakamistaloutta!) sekä vieläkin kotoisammin noin viikon verran myös Hyvinkäällä Rauhalassa. Oli rauhoittavaa oleskella Suomessa, vähäinen ihmismäärä, hiljainen liikenne, suomella tulee mainiosti toimeen(…), kaupasta saa hyvää leipää, metsät, ei säätämistä, jotenkin verkkainen elämänkulku – ja toisaalta sateet, öiden viileys sekä korkeat hinnat. Itikatkin olivat lupsakoita hitureita verrattuina paikallisiin zanzara da tigra (tiikerihyttynen, valkoisia raitoja pitkin vartaloa ja koipia) jotka ovat nopeita, aggressiivisia ja hankalia tappaa.

WP_20160803_18_49_17_Pro

Peruskallio järven kanssa poseeraamassa. Kaunis eikä tärise.

WP_20160802_12_03_57_Pro

Kesäistä idylliä tyynellä järvellä.

Mahanpohjassa stressasi ensimmäinen viikko täällä; ohjelmassa oli 6 tuntia päivässä italian opiskelua Firenzessä Scuola Toscanassa. Bussilla pääsee onneksi täältä San Cascianosta mukavasti Firenzen keskustaan, autolla sinne nytkyttely on ajan ja hermojen haaskausta. Joskin nyt ennen koulujen alkua liikenne on ollut yllättävänkin rauhallista. Parin kilometrin kävely bussipysäkille, puoli tuntia kirja kädessä bussissa (joka saapui miltei minuutilleen joka aamu) ja sitten vielä päälle 1,5 kävelyä Firenzen poikki ja sieltähän se koulu löytyi mukavan aamulenkin jälkeen. Aamuinen Firenze on rauhoittavaa ja kaunista katseltavaa; aasialaiset ja amerikkalaiset turistivirrat eivät vielä täytä kävelykatuja, jakeluautot hoitavat kauppojen ja kioskien tavarahuoltoa, aurinko kurkistelee talojen takaa ja tunnelma on vielä aamuisen raukea.

WP_20160822_08_32_32_Pro

Rauhallinen aamuhetki Palazzio Vecchion edustalla

Perillä koulussa sitten selvisi tarkempi päiväohjelma; aamusta kaksi tuntia kielioppia, 20 minuuttia taukoa, vajaa kaksi tuntia keskustelua, tunnin ruokatauko ja päivän päätteeksi vielä kaksi tuntia keskustelua. Tämä oli intensiivinen kurssi nimeltäänkin, ja totisesti sitä myös käytännössä.

WP_20160823_13_23_04_Pro

Ah, tauko kielikurssilta ja lounasleipää syömään turistien sekaan. Sen verran on lämpöä että vain varjopaikat kelpaavat.

Aamuryhmässä meitä oli hieman päivästä riippuen 5-10 henkilöä ja kielioppia käytiin läpi melko edistyneestä päästä (mm. traspassato prossimo ja aikamuotojen yhdistelmiä). Opettaja kertoili paljon tarinoita omasta elämästään mutta ei suinkaan päästänyt meitäkään vähällä. Ryhmässä oli espanjalainen pariskunta, brasilialainen elämää etsimässä oleva kaveri, chileläinen ’pomo’, unkarilainen, sveitsiläinen ja saksalainen tyttö sekä vielä pariksi viimeiseksi päiväksi tullut saksalainen mies.

Toisessa ja kolmannessa ryhmässä sitten oli vähän sekalaista seurakuntaa, päivästä riippuen, yleensä ryhmät olivat pienempiä. Keskusteluja käytiin, esityksiä pidettiin ja välillä laulettiinkin italoiskelmiä. Mitään hengähdystaukoja ei pidetty, vaan kun yksi tehtävä oli tehty, hypättiin saman tien seuraavaan. Päivän päätteeksi takki oli ihan tyhjä ja päässä vain humisi. Palkitsin usein itseni jäätelöllä jota ei Firenzessä kauaa tarvitse etsiskellä ja jonka laadusta paikalliset ovat erityisen ylpeitä, eikä syyttä. Tuoretavaraa parhaimmillaan. Mutta siis olo oli todella tyytyväinen, vähän samantyyppinen kuin Hyvinkäällä käymieni improvisaatio- ja luovan kirjoittamisen kurssituntien jälkeen; kun heittää itsensä peliin, ja koko ryhmä tekee niin, syntyy yhteenkuuluvaisuuden tunne ja itsestään kerrotuilla tarinoilla se vain tiivistyy. Olon on parempi kuin rankan lenkin jälkeen, tosin tietenkin psyykkisellä puolella. Torstaina olin jo niin uupunut, että tuntui että suusta ei solju enää sanaakaan italiaa, tuntui että kaikki tieto ja taito katosivat aivoista. Sitten psyykkasin itseni ja perjantaina kaikki tuntui sujuvan kuin tanssi (vaikka en juuri osaakaan jalalla koreasti laittaa). Kielen osaamisessa on se vaikeus, että vaikka teoria olisi hallussa ja jotakuinkin muistissa, puhuminen ei onnistu teoretisoimalla vaan – puhumalla. Vähän sama asia kuin jalkapallon pelaamisessa, taidot eivät kehity kirjaa lukemalla vaan pelaamalla. Ja kun itse pidän teoretisoinnista, niin puhetaito ja teoriataidot lienevät kovastikin epäsynkronissa. Italiankielessä omat heikkouteni liittyvä verbien taivutteluun eri aikamuodoissa sekä vaikkapa yhdistelmäpronomineihin – opeteltavissa kyllä teoriassa mutta kun lennossa muodostaa lausetta, muotoilu aivoissa on niin hidasta että lauseesta tulee torso ja yritys päättyy vaivautuneeseen hymyyn.

Opiskelijaryhmässä selkeästi helpoimmalla pääsivät ne, joiden kieli on sukulaisuussuhteessa italiaan. Ei kovin yllättävää. Ja siinä katsannossa suomenkielisellä ei ole mitään etua, päinvastoin, haittaa. Ai miten niin, voisi joku kysyä, eikö ruotsinkielen osaaminen ole rikkaus. Itselläni, joka olen peruslahjaton luupää kielissä, ruotsista tuntuu olevan todellakin haittaa. Kun tapailen italiankielistä sanaa, aivot tuottavat minulle vastineeksi ruotsinkielisen sanan. Puhu siinä sitten italiaa! Enkä edes varsinaisesti osaa ruotsia, kun ei ole ollut kouluvuosien jälkeen sille käyttöä. Pakollista ruotsinkieltä voisi mielestäni harkita sellaisille lapsille joiden tiedetään asuvan loppuelämänsä Skandinaviassa. Muille suosittelisin joko saksaa ja/tai jotain kieltä latinoperheestä (ranska, italia, espanja, portugali). On nimittäin maailmaa kiertäessä aivan älyttömän paljon enemmän etua kuin kahden marginaalikielen hanskaamisesta.

Takaisin kouluun tuosta tuohtuneesta purkauksesta. Opettajat olivat aivan loistavia, kannustavia, heittäytyivät hommaansa ja saivat meidät kurssilaisetkin innostumaan hyviin suorituksiin. Tunnelma oli melko latinalainen, no, ollaanhan Italiassa. Lopuksi halattiin toisemme ja annettiin poskisuudelmat. Tällaiselle suomalaiselle jäykistelijälle varsinkin tuo jälkimmäinen on haastavaa ja jotenkin epäluontevaa. Piano, piano, voisi sanoa, pikkuhiljaa. Mutta viikon jälkeen todella tuntui että päässä joku lukko naksahti; se on varmaan sekä henkisellä että myös taidollisella puolella. Kun tarpeeksi montaa kertaa jumitut verbien vääntämiseen ja neljännen tuhannen kerran käyt mielessäsi läpi oliko verbillä avere vai essere apuverbi, taipuiko se säännöllisesti jne. niin jossain vaiheessa asia tekee sitten pesäpaikan aivoihin. Toivottavasti myös pysyvän.

Kyseistä koulua voin suositella kaikille italian taitoa halajaville. Tasoja on useita ja niille asetutaan ennen kurssia tehtävän tasokokeen perusteella. Ja jos annettu taso sitten tuntuu väärältä, suuntaan tai toiseen, sen voi saman tien vaihtaa, kuten japanin sankarimme Masa teki, valitettavasti.

Mainittakoon vielä, että kurssipäivien jälkeen oli joka päivä vielä iltaohjelmaa; ryhmäretkiä Firenzen nähtävyyksiä katsomaan, Nutellatehtaalle ja ties mitä. Ja oli ilmeisesti muutama olut/viinikin vielä päivän päätteeksi maistunut. Itse jouduin kälppimään kotosalle töitä parsimaan kasaan mutta suuri osa kurssilaisista oli lomalaisia ja retkille löytyi melko hyvä osanottoprosentti.

Sitten vain soimaan Mamban ja Tero Vaaran ’Vielä on kesää jäljellä…’ ja nauttimaan auringon porotuksesta ja lämmöstä jota vielä tuntuu mukavasti riittävän.

2 thoughts on “Tuotantokausi 2, tahtoo puhua. Kielikurssilla Firenzessä.

  1. Mä olen itse vahvasti sitä mieltä, että kieliä opetetaan ihan väärin. Mä opin kuulemalla kieltä paljon. Eli ensin sitä työnnetään päähän – paljon. Ja sitten se vain naksahtaa kohdilleen. En koskaan mieti kielioppia kieltä puhuessani, se vain tulee ja tulee oikein. Sen vain kuulee. Hauska detalji, jotkut asiat kuulen paremmin kuin ruotsia äidinkielenään puhuva mieheni, kun on siis ruotsista kyse. Aika hyvin näin ruotsia b-kielenä opiskelleelle. Ja loppujen lopuksi, mun lukion kielivalikoimasta (englanti, ruotsi, ranska, venäjä), vähiten käyttöä on ollut ranskalla ja eniten kahdella ensimmäisellä. Ja nämä ihan työelämässäkin.

    • Luulen että meitä on hyvin moneksi. Sekä siinä miten helposti kielen pystyy imemään aivoihinsa kuulemalla, teoretisoimalla tai millä tavansa sitten tahansakin. Tätäkin on varmaan paljon tutkittu, mutta en ole aiheeseen perehtynyt. Ja ihan samalla sattuma sanelee (ainakin osittain) mitä kieliä tulee jatkossa sitten todella tarvitsemaan, vai tarvitseeko mitään. Juuri näistä syistä ei lapsille pitäisi opettaa mitään sellaista minkä voisi korvata jollain järkevämmällä. Opetussuunnitelmista tietenkin aina väännetään kättä ja kuka sen lopulta määrittelee mikä on tärkeysjärjestys.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *